On olemassa kolmenlaisia keikkoja:
niitä rutiinikeikkoja, jotka veivataan tehdasasetuksilla läpi ilman mitään sen kummempia ylä- tai alamäkiä, suurempia epäonnistumisia tai onnistumisia, yleisön ollessa ihan kivaa ja joista ei muista jälkeenpäin juuri mitään. "Oli siellä jotain porukkaa ja ihan kivasti me soitettiin, mut emmä sit tiedä...joko lähetään kotiin? "
On myös niitä, jotka menevät reilusti päin pakaroita ja joita ei haluaisi muistaa, mutta jotka silti kummittelevat mielen perukoilla aina uuden keikan alkaessa. Soitto ei kulje ja yksilösuoritukset ovat lähinnä Tauskin tasoa. Kielet katkeilevat, monitorit sammuilevat ja hermot repeilevät. Mikä tempo, eiks se ollu joku viinimerkki vai eiku mitä?
 |
Sitten on niitä keikkoja, jotka muistuttavat, miksi tähän hommaan on ylipäänsä tullut lähteneeksi.
Perjantain keikka oli yksi niistä.
Loistavaa. Kuumaa. Hikistä. Hengästyttävää.
Rivitanssia, valssia, pittiä pyörimässä, käsiä heilumassa ja huutokööri raikamassa.
Illan yksityiskeikka meni vahvasti irkkutunnelmissa. Pakkahuoneen pieni, mutta sitäkin innokkaampi yleisö teki keikasta yhden tähän asti parhaimmistamme. Mitä muuta bändi voi toivoa kuin että yleisö heittäytyy musiikkiin täysillä mukaan, tanssii, heiluu, huutaa ja buustaa bändiläisetkin mukaan remmiin tanssimaan ja huojumaan?
Jigibattlea ja pornopolkaa tanssilattialla, muumien tunnareita ja yllärijazzväliosia. Miksei kaikki keikat voi olla tälläisia?
Loppuilta menikin sitten ratkaistessa illan biisin mukaisesti kysymystä "what shall we do with the drunken sailor" , mutta se on jo kokonaan eri tarina....
