Kevään keikat alkavat uhkaavasti lähestyä ja niin alkaa epätoivokin.
Päivät ovat täynnä jos jonkinlaista turhaa ja vähemmän turhaa menemistä ja tekemistä, ja johonkin väliin pitäisi vielä saada niin paljon aikaa, että ohjelmisto saadaan kasaan ja minä, mieleenpainamisen fakiiri ja lyriikoiden suvereeni sankari alan olla jo hysteerinen.
Alkaa unohdettujen lyriikoiden raivoisa käsivarteen kirjoittaminen, kadotettujen lappujen etsiminen ja kanssabändiläisten keikkavarmuuden ja tuskanhien kasvattaminen alituisilla "mites se C-osa nyt taas menikään?" ja "Ai, oliks tääkin biisi mukana setissä?"- kyselyillä. Paniikki on tosiasia.
Päätän pelastaa tilanteen ja samalla bänditoverieni yöunet ja suunnata treenikselle jo etukäteen tankkaamaan sanoituksia päähäni kuin basisti keppanaa keikan jälkeen ja kokeilemaan saisinko keksittyä jotain uutta ja erilaista lauluosuuksiin seuraavaa keikkaa varten, joka onkin, ohhoh, jo vajaan viikon päästä.
Katastrofin alku on havaittavissa jo ovella. Uhkun vielä ulko-ovella pyhää voitontahtoa ja raivoisaa motivaatiota, mutta kun pääsen sisälle, vanha ystäväni haitari odottaa minua iloisena ovensuussa. Tuumin, ettei se varmaan mitään haittaa, jos ensin hieman veivaan hanuria tässä lämmittelyksi ja samalla availen ääntäni. Pieni alkusoitto ei liene kellekään pahaksi.
Eipä niin....Kolmen vartin päästä löydän itseni päästelemästä Dropkick Murphiesin Rose Tattoota omituisena polskaversiona ja havahdun siihen, kun huilisti puhaltaa sisälle hirveällä kiireellä. Kello on jo viisi.
No, se niistä etukäteistreenailuista sitten. Jos tästä tiluttelusta oli jotain hyötyä, niin se, että jos kitaristille tulee muistikatkos soolojen kohdalla, voin aina rynnätä takavasemmalta hätiin hanuri valmiina ja yleisö ei todellakaan osaa odottaa sitä, mitä sitten seuraa. En välttämättä minäkään.
Irkkupolska, irkkupunkki, mitä näitä nyt on...
Treenit alkavat hyvässä hengessä, soitto kulkee ja saamme settiä hyvää vauhtia eteenpäin. Paniikki alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mutta mitä pitää ihmisen tehdä, että muutama rivi lauseita ja jono sanoja tarttuu oikeassa järjestyksessä päähän? Olen saanut taottua päähäni jo täyden setin verran lyriikkaa, mutta yksi onneton kipale vielä taistelee vastaan. Kun ei mene, niin ei mene.
Eihän se nyt voi näin vaikeaa olla, mietin, kun sanoituspaperit lentelevät kesken biisin lattialle ja siinä samassa jo unohdan, missä kohdassa ja tai edes missä kappaleessa oltiinkaan menossa. Bonnie ship The Diamod? The Bonnie, diamondship? Shipdiamond Bonnie...the? AAAAAARGH.....
terveisin,
Jenni, epätoivoinen vokalisti
