Bitchy Playing Face, eli miksi näytämme joskus (aina) pilaantuneen sitruunan syöneiltä

Lavalla. Yleisöä on kivasti paikalla, tunnelma alkaa lämmetä. Sisäinen lämpö leviää kaikkialle. Soitto kulkee ja kaikki menee nappiin – olen riemuissani ja hymyilen koko ajan! 

...tai niin ainakin uskoin siihen asti, kunnes näin kavereiden ottamat kuvat keikalta. Nyt puhumme vaietusta ilmiöstä nimeltä perusilme, englanniksi bitchy resting face. Tämän piirteen omaavilla ihmisillä kasvot näyttävät perusasennossa, rentoina ja hyväntuulisinakin aina vain tympeän v***uuntuneelta.

Musiikin iloa

Itselläni tämä tympeä pönötys vain pahenee, jos keskityn, ja tätähän saattaa soittaessa tapahtua. Sisäisesti odotan jännittyneesti soolokohtaa tai rytminvaihdosta, ulkoisesti näytän siltä, että syön yksisarvisia aamupalaksi ja leivon iltaisin skinejä turpaan grillijonossa. Anteeksi. Miulla on oikeasti kivaa, ja olen leppoisa ja ystävällinen tyyppi! Omalla kohdallani myös tulee jopa paineita, että mitähän sitä tekisi keikalla naamallaan. Huilistilla on se huilu siinä suun edessä, viulistillakin instrumentti tuo tarpeeksi liikettä ja jännittävyyttä kasvojen lähelle. Oma rumpuni pärisee tuolla keskivartalon paikkeilla, joten alkukeikat tuijotan sinne, tai sitten kaukaisuuteen yleisön yli. Suoritan ilmehdinnän. Ja miten se sujuu? No eihän se hyvin suju. 

Jossain vaiheessa unohdan, miten näytetään luontevalta. Ja äärimmäisen usein omasta mielestäni hymyilen, mutta silleen vienosti. Eihän esim. Believen tunnelmointiin sovi reipas virnuilu. Vähän enemmän voisin kuitenkin poskilihaksia käyttää, kun nykyään harras fiilistely näyttää mökötykseltä…

Rytmien riemua ja kuplivan iloista keikkameininkiä

Myös laulajamme kärsii samasta vaivasta. Hänellekin on tuttua se, että keikalta otetuissa valokuvissa naama näyttää ummetusta potevalta rusinalta, vaikka fiilis on katossa, ja ääni ja koko setti toimii loistavasti. Synkeä, kulmain alta luotu katse toimii Peter Steelelle (R.I.P.), mutta ei ehkä niinkään fantasiafolkin tiluttajille. Minä, laulaja ja pianisti myös käymme säännöllisen epäsäännöllisesti paikallisissa kelttijameissa rummuttelemassa ja fiilistelemässä, ja sielläkin kanssasoittajat ovat huomanneet aggressiiviset ilmeemme. :D

Kyllä se yleisö siellä vielä on, vaikka  kuinka pistät silmät kiinni ja irvistät

Naura vaan keskenäs.

Pikaisen gallupin jälkeen myös pianistimme liittyy joukkoon tummaan. Monesti kuulemme: ”Hei, miks sä oot noin vihainen?” ”Onko jotain sattunut, kun oot noin surullisen näköinen?” 

Ainoa, mikä on sattunut, on perusilme. Se voi koskettaa sinua tai läheisiäsi. Älä vaikene, älä jää yksin. Meitä on monta. Nauttikaamme sisäisesti!

terveisin    Maija, iloinen rumpali