Heinolassa jyrää...

Long time no see!

Niin se aika vain putkahtaa eteenpäin nopeammin kuin ehtii huomatakaan. Koko syksy meni Halda-leirissä hektisen kesän ja keikkailun jälkeen lähinnä löysäillessä ja rennosti treenaillessa uusia biisejä. Ahtauduimme lokakuussa myös studion uumeniin äänittämään uutta materiaalia, mutta siitä lisää myöhemmin.

Hohoho, kuvaanpa autoa huoltsikalla, hyvä tulee.

Asiaan: 15.11. oli kuitenkin vaihteeksi keikkareissun vuoro. Tällä kertaa änkesimme aaaivan liian pieniin henkilöautoihimme suunnataksemme kulkumme silmäpussit painovoimaa uhaten kohti Heinolaa jo aamukuudelta. Ah.

Edellisilta venähti viimeistelytreenejä tilutellessa ja settilistaa pähkäillessä, joten musikanttien vireystason aamulla voi vain arvata. Onneksi kahvi on keksitty.

Allekirjoittaneen aamukukkeus veti kyllä täysin vertoja Tukiaisen keikkaglamourille, mutta lohdutti edes hieman aivan liian aikaisessa lähtöhässäkässä huomata, ettei kovin moni muukaan kanssahaldaajista ollut silmänalusten värisävyn perusteella ollut kovin ruususenunia kiskonut. Ha hah haa hah haa...mjäh. Mutta ei kun tien päälle.

Heinolassa järjestettiin siis nuorten kulttuuriviikko, jonka avajaisiin nuorisotila Pleissiin vei muusikoiden tie. Keikka tuli hieman nopealla varoajalla, mutta mikäpä sen mukavampaa kuin pienen tauon jälkeen ahtautua taas autoon huonojen juttujen ja kuskienvaihtokinastelujen siivittämänä ja kurvata pienelle road tripille. Kauemmas kohdistuneet keikkareissut on aina olleet niitä mukavimpia. Koska luvassa oli akustista settiä, kenenkään ei tarvinnut tällä kertaa istua kahden viulun, vahvistimen, PA-pöntön ja kuuden kitaran alla vieruskaverin jalat suussa, vaan matka meni niin tilavasti kuin Fordissa vaan voi (ei voi).

Pirteästi Severi Suhosella. "Mikä toi on?"

Njam... kokin erikoinen.

Saavuimme Heinolaan hyvissä ajoin ennen puolta päivää ja ehdimme tutustua muun muassa paikallisen ABC:n jännittävään jäätelötarjontaan. Ihanhan buenoa se oli, vaikkei ihan heti päältä päin arvaisikaan.

Päivän ohjelmaan itse keikkapaikalla oli suunniteltu jos jonkinlaista härpäkettä: lauta- ja korttipeliturnausta, kakkukahvia, sumopukupainia ja bofferointia nuorten viihdykkeeksi.

Tilaisuuden avasi puheellaan Heinolan kaupunginjohtaja, jota allekirjoittanut luuli nolosti roudariksi (mutta hei, oli niin mukava ja rento tyyppi!). Pienimuotoisessa avajaistilaisuudessa nähtiin myös tanssia ja rumpuesitystä ja myös me kiskaisimme jo tässä vaiheessa muutaman biisin.

Takahuonetrubaduurit ja hymyn lähettiläs Maija.

Mukavan rento ja erilainen päivä ja mikäs sen hauskempaa pienen keikkatauon jälkeen kuin lötkötä päivä sohvilla takahuoneessa ja nautiskella kenties parhaista tarjoiluista tähän mennessä. Vetäisimme päivän mittaan pari pitempää settiä ja väliaikojen takahuonefiilistelyistä tarttui esitettäväksi myös uuttakin matskua semi-prima-vistana.  Pelimusa hyvä musa. Mukava(t) keikka(t) kaiken kaikkiaan ja hyvä päästä kokeilemaan uusien biisien toimivuutta livenä näinkin erilaisen tilaisuuden tiimoilta.

Visan kurkityyli ei ihan tehonnut Peetun näkymätöntä miekkaa vastaan.

Koska haldalaisten suonissa virtaa ehta musta nörttiveri, kului väliaika mukavasti myös mm. tutkaillessa paikan pelitarjontaa ja bofferoidessa Harmaasudet ry:n (historianelävöittämis- ja liveroolipeliyhdistys) johdolla. Itse sain ainakin pitkästä aikaa sellaisen bofferikärpäsen puraisun, tai sitten se oli kitaristin keskelle naamaani läjäyttämä komea puolitainnuttava rystymiekka, joka vakuutti minut miekkailun mahtavuudesta niin, että paikallisen mäiskeseuran etsintä alkoi heti kotiin päästyä.

Epic battle à la team Visa vs. Team Peetu & Noora. Mitenkäköhän kävi...

Sisäinen Xena löytyy... Heinolasta.

Paluumatkalla riemua tuotti paitsi pieni väsymystila, myös Yle Suomen hämärät iltaohjelmat. Nyt tiedämme, miten kävi Perspirantti-Antin ja Rulla-Ullan… Jos maailmassa on loputon tie, se on Varkaus-Joensuu-tie aina silloin, kun pitäisi olla jo kotona. Keskustelu liikkui jo varsin matemaattisissa sfääreissä, kun aloimme pohtia, miten ahdistavaa on mennä aina vain lähemmäs jotain tiettyä lukua, pääsemättä koskaan lukuun asti. Mieltämme kiehtoi myös neliulotteinen kukkavaasi.

Bäkkärin sohva pelasti Merskan päivän.

Luminen Joensuu tuntui palatessa unenomaiselta – lähdettiinkö me oikeasti matkaan saman päivän aamuna? Ehkä on ihan hyvä lopettaa tähän...

Terveisiä tekstin takaa,
Maibbo & JWoww

Hikeä, riemua ja katkenneita kieliä – keikka Joen Kulttuuritorilla

Joensuussahan eivät tapahtumat rajoitu vain Ilosaarirockiin, vaan pitkin kesää on kaikenlaisia mukavia rientoja ja kissanristiäisiä. Tällä kertaa pääsimme osaksi Joen Kulttuuritoria, ja keikkapäiväksi napsahti 23. heinäkuuta, eli viikon verran ehdittiin nestetankata rokkikarkeloiden jäljiltä. Nesteytystä kyllä tarvittiinkin, kun Joensuukin pääsi nauttimaan suoranaisista ”seksihelteistä”. Carelicumin mittari näytti +28 astetta, kun tulimme odottelemaan vuoroamme, ja keikan aikana päästiin kolmeenkymppiin…

Ensimmäistä kertaa muuten esiinnyimme Joensuun Torilavalla. Kerrankin tilaa olisi meille kuudelle rellestää vaikka kuinka, tosin mikitysten (ja pyörtymisuhan?) takia tyydyimme hengaamaan paikoillamme ja pitämään riehumisen ja heilumisen lähinnä päänsisäisenä. Alkuun hieman jännitti, löytääkö kukaan paikalle; puolenpäivän soittoaika kun ei ole se otollisin kellonaika keikkakatselmukselle. Omaa jännitystä ja kapinahenkeä allekirjoittaneelle toi myös ajelu bussikaistaa pitkin torilavan ääreen (sinänsä laillisesti toki, kun ei sinne muuten pääse parkkiin)! Tämäkö on  sitä rokkenrollielämää?

Paikkana torilava oli kyllä mainio, äänentoisto pelasi ongelmitta ja yleisöä vaelteli huudeilla jo valmiiksi. Meidän kolmen vartin soittoaika oli päivän tapahtumien viimeinen, eli mahdollisuus oli tuutata vaikka vähän pidempäänkin. Harmillisesti kesken settiä, The Horse and the Riderin rivakoiden laukkakomppien aikana kitaristilta katkesi soittopelistä peräti kaksi kieltä yhtä aikaa, joten se siitä tunnin keikasta sitten...

Au, nyt osu sormeen.....

 Pienoista verenvuodatustakin taisi katkennut kieli saada aikaan, mutta sehän sopi kappaleen tunnelmiin aika hyvin. Valar morghulis, jos ei muuta niin kitaran kielillä sitten. Loppusetti jäi siis harmittavasti vähän lyhyeksi, mutta onneksi plakkarissa oli muutama irkkubiisi bouzoukilla komppaillen ja keikka saatiin sen enemmittä takaiskuitta päätökseen.

Tunnelma show'n jälkeen oli euforinen ja hikinen. Jalat meinasivat sulaa kenkiin - ja kengät kiinni lavaan - mutta ilmankaan ei voinut olla, sillä muuten olisi kaikkien tassut tirisseet iloisesti torilavan tummaa lattiaa vasten… (Tähän väliin Mrs. Piano huomauttaa, että hän kyllä uhmasi lavan teflonia ja polki pedaaliaan avojaloin, kuten tavallista. Ja kyllä, se vähän koski.) Hellettäkin lämmittävämpää oli kuitenkin positiivinen palaute, jota ihmiset tulivat ihan asioikseen antamaan. Kunpa vaan olisi saanut tykittää ne muutamat kitarankielien kamikazeista puuttumaan jääneet kipaleetkin! Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta jälkitunnelma oli silkka tyytyväisyys. Tätä lisää! Paheelliseen elämäntapaan kuuluvasti allekirjoittanut ja laulaja palkitsivat itsensä pitkillä kylmillä… jäätelöillä.

Paikallismedioitakin olemme valloittaneet rytinällä, kun pääsimme perjantain 25.7. Karjalaiseen. Kuvaaja kävi napsimassa otoksia jutun palanpainikkeeksi torilavan keikalta.

Tarkimmat lukijat varmaan bongaavatkin vanhan kunnon perusilmeen, jolla näemmä soitin taas tämänkin setin läpi. Hyytävästä pokerinaamasta huolimatta keikka on ihmisen parasta aikaa. Seuraavat varmistuneet esiintymiset ovat marraskuussa äänitysrupeaman jälkeen, mutta jospa tässä välikaudellakin ehtisi tien päälle...

Perusilmeestä puheen ollen: rokkikeikoilla bändikaveritkin huomasivat, että osaan jo hymyillä ulospäin! Samoin torilavalla mielestäni suu oli messingillä. Vaan katsotaanpa lopuksi pieni kuvakollaasi kyseisiltä keikoilta:

-Maija

Humppaa taikka kuole! aka Rokkiviikkoraportti

Ilosaarirock-viikko (ja etenkin rokkiperjantai)  alkaa olla tätä nykyä yhtä kuin Haldan omat Hullut Päivät - viikko täynnä keikkaa, soundcheckiä soundcheckin perään, jatkuvaa roudausta paikasta x paikkaan y, josta kukaan ei tiedä missä se on ja etenkään milloin, kadonneiden piuhojen loputonta etsimistä ja maratonmittaista treeniksen ja kodin välistä juoksemista.

Koko viikon Joensuussa jyllännyt, Ilosaarirokin ympärille kasvanut Popkatu-tapahtuma on vuosi vuodelta vain laajentunut ja monipuolistunut. Meillä on ollut nyt kahtena vuonna lusikkamme sopassa, kun viime vuonna ilahdutettiin ihmisiä mm. Lastenpopissa, Kerubin Suvitansseissa ja Kesäladossa yhteensä viidellä keikalla viikon sisään. Tänä vuonna tehokkaina ajankäytön kalifeina, viime vuoden stressiviikosta viisastuneina tiivistimme hulinan ja panikoinnin vain yhteen päivään ja tehokeikkailimme rokkiperjantaina kolmen keikan tiukan puristuksen. Otetaanpa siis pieni pikakelaus takaisin rokkiviikon hulinoihin....

Missä on muusikko kesällä? No hyvä kysymys, johon ei tiedetä vastausta mekään, ainakaan silloin kun pitäisi saada taltutetuksi treenikalenterin katastrofia ja saada edes enemmistö jäsenistä paikalle yhtä aikaa. Yksi on Bulgariassa, yksi rokkaa ties missä, yksi tekee liikaa töitä, yksi ei mitään ja yhdellä on tukka huonosti. Alkuviikosta alkoi olla jo lievähköjä hermostuksen hikikarpaloita otsalla, että missä kaikki on ja perjantai on ihan liian pian eliylihuomennajamitäihmettäjamillointreenata-aaa-an, mutta viime hetken torstaiset  iltatreenit palauttivat Lorienin sulosävelet (*kröh*) taas muistiin ja niittivät pahimpia jännäkouristuksia, ja perjantaihin lähdettiin suhteellisen zen- hengessä. Kyllä me keikkamme kesytämme...

Jännää soundcheckissä.

Superperjantain ensimmäinen koitos oli Katutähti- kilpailu, johon otimme osaa nyt toisen kerran. Viime vuodesta viisastuneena kiskaisimme setin nyt akustisena ja naisväki laittoi jalallakin koreasti auringon grillatessa paahtavalla kuumuudella. Ilmeisesti polkat eivät ihan pieleen menneet, sillä tuomariston palaute veti suuta melkolailla hymyyn.  Yleisöäkin kerääntyi paikalle melkoisen mukavasti, soitto kulki ja näkyipä tanssahtelumme päätyneen Karjalaisen juttuunkin seuraavana päivänä. Yay!

Iltapäivällä remellys jatkui Kesäladossa Surakan pihalla, jossa vetäisimme aiempaa irkkuisamman biisikattauksen. Aurinkoinen sää oli vetänyt ilahduttavasti porukkaa terassille ja saimme nautiskella paahteesta ja ihmispaljoudesta. Kielet ja ajatukset katkeilivat vuoron perään, mutta eipä tuo menoa paljon hidastanut! Tunnelmia voi käydä tsekkailemassa Popkadun kuvasivuilta täältä.

Päivän pääkeikka olikin sitten illalla Popkatu-klubilla Teatterin alakerran Teatteriklubilla.  Vaikka perjantai oli täynnä jos jonkinlaista klubia ja keikkaa, Ilorokkia ja esiintyjää, oli mukava huomata yleisön löytäneen meidänkin keikallemme. Irkkupitti saatiin pyörimään tälläkin kertaa ja tunnelman puolesta täytyy sanoa, että yksi parhaimpia keikkojamme tähän asti! Jälleen kerran muistutus siitä, miksi tätä hommaa oikein tekee

...parasta ikinä.

Pikkutuntien tunnelmia kolmen keikan jälkeen...

Keikkaa, kuvaa ja maailman mahtavin musavideo!

Sommartider hej hej, sommartider lähestyy uhkaavasti, ja sen myötä keikkarumba! 

...muuuuutta pitikös sitä varten treenatakin? Joskus, kuten aina, kuuden kiireisen ihmisen aikataulujen yhteensovittaminen on yhtä halvattua. Toisinaan ei riitä, että sovitaan päivä - yhteistä aikaa täytyy koettaa löytää kellonajan tarkkuudella, koska aina jollain on judon mm-ottelu, pitsinnypläystä tai muodostelmaluisteluharkat. Mitä näitä nyt on. Asdas.

Käsi ylös, kenen inhokkisanonta on "keikkaa pukkaa"? Se nyt kuitenkin on kaunistelematon totuutemme, joten päivitetäänpäs alkavan putken kunniaksi keikkalistaa ja toivotellaan jengiä tervetulleiksi zoomailemaan meitä mitä tiukemmilla estradeilla! 

Tässä vielä montaasin muodossa maistuvainen meistä ja musiikistamme: 

Ai niin! Ensi sunnuntaina meitä promokuvataan, joten kuvapäivitysten merkeissä palailemme seuraavan kerran :)

Mitämääny sillee määny mitää tiärä,
Meri

uNMEntionableS 2014 -keikkaraportti

Perjantaina oli jälleen keikkapäivä. Tällä kertaa haldailimme joka vuosi järjestettävässä valtakunnallisessa englanninopiskelijoiden miitissä eli NMES -tapahtumassa, joka kulki tänä vuonna otsikolla uNMEntionableS. Tässä pieni kuvamatka illan tunnelmiin:

Koska roudaaminen nyt vaan on niin kivaa.

Joensuun Tiedepuiston Temple of Challenge (!) -sali loi valtavine, kumisevine pyöreine seinineen melko erilaisen esiintymismiljöön räkäisiin pubeihin ja taidegallerioihin tottuneille hobittihipeille ja kirvoitti pienoista esi-tuskanhikeä ja apokalyptisiä epäilyjä akustiikan suhteen, mutta onneksi huolet oli turhia.

Tästä se setti kasautuu. 

Ehkä tää nyt alkaa toimia, jos mää vaan tuijotan tässä tosi kauan ja terävästi?

Illan keikkakattaus näyttikin sitten tältä. Pitäisiköhän keikkavarusteisiin lisätä pysyvästi tuollaiset muutaman kymmenen tuhannen euron videotykit, sen verran säpäkän näköistä tunnelmaa valtavat taustakuvat pimennetyn salin seinille kuvastettuina loivat? Voi olla, että ei ihan hetkeen samanlaista keikkapaikkaa satu kohdalle kuin tämän illan Haasteiden Temppeli. Mahtavaa.

Temple of Halda

Keikka menikin sitten taas mitä parhaimmissa tunnelmissa. Yleisöllä oli ollut jo pitkä pubitunnelmainen päivä takana, joten kööri ei kaivannut kovin suuria houkutteluja tanssilavalle ja tunnelma lämpenikin samaa tahtia kuin viereisessä huoneessa lämpiävä sauna. Sali kävi melko hikiseksi jossain vaiheessa, mutta sepä ei menoa ainakaan haitannut... Täytyypä jälleen sanoa, että harvinaisen hieno keikka ja harvinaisen hyvä yleisö. Näitä lisää!

Bitchy Playing Face, eli miksi näytämme joskus (aina) pilaantuneen sitruunan syöneiltä

Lavalla. Yleisöä on kivasti paikalla, tunnelma alkaa lämmetä. Sisäinen lämpö leviää kaikkialle. Soitto kulkee ja kaikki menee nappiin – olen riemuissani ja hymyilen koko ajan! 

...tai niin ainakin uskoin siihen asti, kunnes näin kavereiden ottamat kuvat keikalta. Nyt puhumme vaietusta ilmiöstä nimeltä perusilme, englanniksi bitchy resting face. Tämän piirteen omaavilla ihmisillä kasvot näyttävät perusasennossa, rentoina ja hyväntuulisinakin aina vain tympeän v***uuntuneelta.

Musiikin iloa

Itselläni tämä tympeä pönötys vain pahenee, jos keskityn, ja tätähän saattaa soittaessa tapahtua. Sisäisesti odotan jännittyneesti soolokohtaa tai rytminvaihdosta, ulkoisesti näytän siltä, että syön yksisarvisia aamupalaksi ja leivon iltaisin skinejä turpaan grillijonossa. Anteeksi. Miulla on oikeasti kivaa, ja olen leppoisa ja ystävällinen tyyppi! Omalla kohdallani myös tulee jopa paineita, että mitähän sitä tekisi keikalla naamallaan. Huilistilla on se huilu siinä suun edessä, viulistillakin instrumentti tuo tarpeeksi liikettä ja jännittävyyttä kasvojen lähelle. Oma rumpuni pärisee tuolla keskivartalon paikkeilla, joten alkukeikat tuijotan sinne, tai sitten kaukaisuuteen yleisön yli. Suoritan ilmehdinnän. Ja miten se sujuu? No eihän se hyvin suju. 

Jossain vaiheessa unohdan, miten näytetään luontevalta. Ja äärimmäisen usein omasta mielestäni hymyilen, mutta silleen vienosti. Eihän esim. Believen tunnelmointiin sovi reipas virnuilu. Vähän enemmän voisin kuitenkin poskilihaksia käyttää, kun nykyään harras fiilistely näyttää mökötykseltä…

Rytmien riemua ja kuplivan iloista keikkameininkiä

Myös laulajamme kärsii samasta vaivasta. Hänellekin on tuttua se, että keikalta otetuissa valokuvissa naama näyttää ummetusta potevalta rusinalta, vaikka fiilis on katossa, ja ääni ja koko setti toimii loistavasti. Synkeä, kulmain alta luotu katse toimii Peter Steelelle (R.I.P.), mutta ei ehkä niinkään fantasiafolkin tiluttajille. Minä, laulaja ja pianisti myös käymme säännöllisen epäsäännöllisesti paikallisissa kelttijameissa rummuttelemassa ja fiilistelemässä, ja sielläkin kanssasoittajat ovat huomanneet aggressiiviset ilmeemme. :D

Kyllä se yleisö siellä vielä on, vaikka  kuinka pistät silmät kiinni ja irvistät

Naura vaan keskenäs.

Pikaisen gallupin jälkeen myös pianistimme liittyy joukkoon tummaan. Monesti kuulemme: ”Hei, miks sä oot noin vihainen?” ”Onko jotain sattunut, kun oot noin surullisen näköinen?” 

Ainoa, mikä on sattunut, on perusilme. Se voi koskettaa sinua tai läheisiäsi. Älä vaikene, älä jää yksin. Meitä on monta. Nauttikaamme sisäisesti!

terveisin    Maija, iloinen rumpali

Sokka irti

On olemassa kolmenlaisia keikkoja:

niitä rutiinikeikkoja, jotka veivataan tehdasasetuksilla läpi ilman mitään sen kummempia ylä- tai alamäkiä, suurempia epäonnistumisia tai onnistumisia, yleisön ollessa ihan kivaa ja joista ei muista jälkeenpäin juuri mitään. "Oli siellä jotain porukkaa ja ihan kivasti me soitettiin, mut emmä sit tiedä...joko lähetään kotiin? "

On myös niitä, jotka menevät reilusti päin pakaroita ja joita ei haluaisi muistaa, mutta jotka silti kummittelevat mielen perukoilla aina uuden keikan alkaessa. Soitto ei kulje ja yksilösuoritukset ovat lähinnä Tauskin tasoa. Kielet katkeilevat, monitorit sammuilevat ja hermot repeilevät. Mikä tempo, eiks se ollu joku viinimerkki vai eiku mitä?

Sitten on niitä keikkoja, jotka muistuttavat, miksi tähän hommaan on ylipäänsä tullut lähteneeksi.

Perjantain keikka oli yksi niistä.

Loistavaa. Kuumaa. Hikistä. Hengästyttävää.

Rivitanssia, valssia, pittiä pyörimässä, käsiä heilumassa ja huutokööri raikamassa.

Illan yksityiskeikka meni vahvasti irkkutunnelmissa. Pakkahuoneen pieni, mutta sitäkin innokkaampi yleisö teki keikasta yhden tähän asti parhaimmistamme. Mitä muuta bändi voi toivoa kuin että yleisö heittäytyy musiikkiin täysillä mukaan, tanssii, heiluu, huutaa  ja buustaa bändiläisetkin mukaan remmiin tanssimaan ja huojumaan?

Jigibattlea ja pornopolkaa tanssilattialla, muumien tunnareita ja yllärijazzväliosia. Miksei kaikki keikat voi olla tälläisia?

Loppuilta menikin sitten ratkaistessa illan biisin mukaisesti kysymystä "what shall we do with the drunken sailor" , mutta se on jo kokonaan eri tarina....

Keikkaa pukkaa

Kevään keikat alkavat uhkaavasti lähestyä ja niin alkaa epätoivokin.

Päivät ovat täynnä jos jonkinlaista turhaa ja vähemmän turhaa menemistä ja tekemistä, ja johonkin väliin pitäisi vielä saada niin paljon aikaa, että ohjelmisto saadaan kasaan ja minä, mieleenpainamisen fakiiri ja lyriikoiden suvereeni sankari alan olla jo hysteerinen.

Alkaa unohdettujen lyriikoiden raivoisa käsivarteen kirjoittaminen, kadotettujen lappujen etsiminen ja kanssabändiläisten keikkavarmuuden ja tuskanhien kasvattaminen alituisilla "mites se C-osa nyt taas menikään?" ja "Ai, oliks tääkin biisi mukana setissä?"- kyselyillä.  Paniikki on tosiasia.

Päätän pelastaa tilanteen ja samalla bänditoverieni yöunet ja suunnata treenikselle jo etukäteen tankkaamaan sanoituksia päähäni kuin basisti keppanaa keikan jälkeen  ja kokeilemaan saisinko keksittyä jotain uutta ja erilaista lauluosuuksiin seuraavaa keikkaa varten, joka onkin, ohhoh, jo vajaan viikon päästä.

Katastrofin alku on havaittavissa jo ovella. Uhkun vielä ulko-ovella pyhää voitontahtoa ja raivoisaa  motivaatiota, mutta kun pääsen sisälle, vanha ystäväni haitari odottaa minua iloisena ovensuussa. Tuumin, ettei  se varmaan mitään haittaa, jos ensin hieman veivaan hanuria tässä lämmittelyksi ja samalla availen ääntäni. Pieni alkusoitto ei liene kellekään pahaksi.

Eipä niin....Kolmen vartin päästä löydän itseni päästelemästä Dropkick Murphiesin Rose Tattoota omituisena polskaversiona ja havahdun siihen, kun huilisti puhaltaa sisälle hirveällä kiireellä. Kello on jo viisi.

No, se niistä etukäteistreenailuista sitten. Jos tästä tiluttelusta oli jotain hyötyä, niin se, että jos kitaristille  tulee muistikatkos soolojen kohdalla, voin aina rynnätä takavasemmalta hätiin hanuri valmiina ja yleisö ei todellakaan osaa odottaa sitä, mitä sitten seuraa. En välttämättä minäkään. 

Irkkupolska, irkkupunkki, mitä näitä nyt on...

Treenit alkavat hyvässä hengessä, soitto kulkee ja saamme settiä hyvää vauhtia eteenpäin. Paniikki alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mutta mitä pitää ihmisen tehdä, että muutama rivi lauseita ja jono sanoja tarttuu oikeassa järjestyksessä päähän? Olen saanut taottua päähäni jo täyden setin verran lyriikkaa, mutta yksi onneton kipale vielä taistelee vastaan. Kun ei mene, niin ei mene.

Eihän se nyt voi näin vaikeaa olla, mietin, kun sanoituspaperit lentelevät kesken biisin lattialle ja siinä samassa jo unohdan, missä kohdassa ja tai edes missä kappaleessa oltiinkaan menossa. Bonnie ship The Diamod? The Bonnie, diamondship? Shipdiamond Bonnie...the? AAAAAARGH.....

terveisin,

Jenni, epätoivoinen vokalisti

Treenikuulumisia

Tämän päivän ohjelmassa oli päästä settilistaamme läpi mahdollisimman pitkälle. Alun epämyöhästelyn (ihmiset olivat ajoissa, mutta eri paikoissa) pääsimme aloittelemaan. Viulistin seuraavan päivän yo-kirjoitukset antoivat napakan pohjavireen!

Drunken Sailor -kappaleen alkuteemaan saatiin taas mukava häröilyteema päälle. Settilista oli kuitenkin mystisesti kadonnut laukkujen uumeniin, joten keskityimme ensimmäiseen kolmeen biisiin (sen verran listaa muistimme ulkoa :D ), ja sen jälkeen vapaammin niihin, joiden koimme tarvitsevan eniten treeniä tässä vaiheessa.  Rose Tattoo alkaa pyöriä jo varsin hyvin, ja rytmivaihteluita on todella mukava soittaa rummulla.  Nyt kun vielä sormien iho pysyisi mukana rumpalin visioissa. Bonnie Ship the Diamond -kappaleessa taas visiot olivat jo vähän liiankin korkealentoisia omalta osalta siis, sillä soolopätkä meni niin epätahdissa ja haparoiden, ettei voinut kuin nauraa. Yleisön lohduksi totean, että tätäkin on sittemmin treenattu jopa ihan ilman repeilyjä.

Oman treenikämpän löytyminen on ainakin minusta tuonut koko meininkiin lisää rentoutta, kun ei tarvitse pohtia, minne mahdutaan milloinkin treenaamaan. Ja vaikka akustisia ollaankin, lähtee meistä sen verran ääntä, ettei ihan kerrostalokämppään viitsi treenikämppää pistää pystyyn.

Ainakin toistaiseksi treenikämpän ilma on ollut rummulle ihan sopivaa. Kalvo pysyy aika lailla samoissa soundeissa, tosin pientä elämistä on aina, mutta se taas on nahkakalvon erikoisominaisuus. Kunhan en vaan hakkaisi kalvoa rikki jossain BodhránHero -hetkissäni…

terveisin,          Maija/bodhrán

Terrrrrvetuloa!

Keikkakuulumisia, treeniraportteja, tunnelmia äänityksistä ja sävellysahdistusta. Käsittämättömien nuottilappujen tulkintaa, ikuista gismollia, "missä osassa me oltiinkaan menossa?" -tunnelmia ja keikkamatkojen huonoja juttuja, siitä on tämä blogi tehty! Tervetuloa seuraamaan Haldan arkea ja juhlaa, tästä se lähtee!